Sinivihreästä aateesta ja tarpeesta uudistua

Alex Stubb heitti blogissaan ilmaan ajatusta Kokoomuksen ja Keskustan yhdistämiseksi.

En voinut olla kommentoimatta, että jostain syystä koen tällaiset puolueiden yhdistämisajatukset melkein yhtä 1900-luvulle jämähtäneiksi kuin ay-liikkeen kyvyttömyyden nähdä tulevaisuuden haasteita ja 2000-luvulle sopivia ratkaisumalleja.

Jos meillä olisi käytössä, ihan vaan Suomen tasolla, joku d'Hontia - johon Alex tovi sitten viittasi - kehittyneenmpi vaalitapa, vaikka STV (http://fi.wikipedia.org/wiki/Stv), niin tällaiseen(kaan) kikkailuun ei olisi tarvetta. Puolueiden merkitys vähentyisi ainakin jossain määrin, koska mielipiteet kuhunkin asiaan määrittäisi yhteistyöryhmät, eikä enää yksin Puolue. Se olisi tietysti puolueille organisaatioina hankalaa. Muutos avaisi kuitenkin poliitikoille aivan eri luokan mahdollisuudet ryhmärajat ylittävään yhteistyöhön.

Kaikki tämä sen lisäksi, että äänestäjä saisi vihdoin oikeuden määrätä kenelle hänen äänensä menee - ja kenelle ei. (STV tai vastaava vaalijärjestelmä kun mahdollistaisi eri puolueista olevien ehdokkaiden äänestämisen lisäksi myös kaikkien vaalipiirien yhdistämisen unohtamatta suhteellisuutta. STV siis ratkaisisi myös ikuisen kinaamisen ja kissanhiirileikin vaalipiirien jaosta.)

Lisäys Stubbin blogin kommenttiin eli kirjoituksen pointti:

Se, että äänestäjät voisivat äänestää sopiviksi katsomiaan ehdokkaita - kokoomuksesta, keskustasta tai mistä tahansa puolueesta - yhdessä ryhmät rajat ylittävän yhteistyön valtavan helpottumisen kanssa poistaisi melkolailla tarpeen miettiä puolueidein yhdistämistä organisaatioina.

Asia kristallisoitui itselleni luettuani taannoin Sari Baldaufin kommentin politiikasta "... puoluepolitiikka on aikansa elänyttä kuten monet muutkin järjestörakenteet.
Yrityksistä ovat välikerrokset jo pitkälti hävinneet. Julkisella sektorilla täytyy tapahtua sama." (Talouselämässä 6.10.06)

Niinpä. Vaan kuka ajattelisi asioita oikeasti uusiksi?

isosiskon innoittamana: tasa-arvosta, naisten asemasta ja itsemäärämisoikeudesta, ja parisuhteesta

Innoitteena isosiskon blogimerkinnät parisuhteesta.

Blogimerkinnässään Onko naisilla seksuaalista itsemääräämisoikeutta? isosisko raportoi naistentautien erikoislääkäri Anneli Kivijärven kommentista, jonka mukaan naisen olisi naitava kerran viikossa kumppaninsa kanssa, jos haikailee uskollisuutta. Edelleen merkinnässään Tasa-arvo ja sänky isosisko kommentoi ruotsalaistutkimusta, jonka mukaan epätasa-arvoisissa parisuhteissa löytyvät seksielämäänsä tyytymättömimmät naiset - toisaalta ja seksielämäänsä tyytyväisimmät miehet. "Mikäpä siinä on miehellä ollessa, kun vaimo laittaa ruoat valmiiksi ja avaa mukisematta haaratkin," isosisko kommentoi.

Koska hän ei salli kommentteja, niin kommentoin ja kirjoitan nyt tässä teemalla: ennenkuin kirjoitan asian auki en tarkasti tiedä mitä tästä ajattelen. Mielestäni aihe on enemmän kuin hätäisen sutkauskommentin arvoinen.

Lyhyeksi pohjaksi: Itse koen olevani naisten aseman ja oikeuksien voimakas puolestapuhuja. Olen kasvanut naisvoittoisessa humaanissa perheessä, missä tasa-arvo on ollut itsestäänselvä asia ja perinteinen arvokonservativismi naisten ja miesten suhteen on ollut jotenkin lähtökohtaisesti huonossa huudossa. Omassakin mielessä. Monet naiset sanovat minua feministiksi, mutta sitä leimaa en suostu kantamaan. Feminismi - niin paljon hyvää kuin se onkin saavuttanut ja on yhteiskunnassa tarpeellinen vastaliike - kumpuaa liikaa sovinismin vastakohtaisuudesta. Se tekee termistä epämielyttävän ja määritelmällisesti ongelmallisen tasa-arvon jalojen tavoitteiden ajamisessa.

Miehillä ja naisilla pitää olla yhtäläiset mahdollisuudet tehdä valintoja. Pakko tehdä asiat jollain tapaa ei - tasa-arvoisestikaan - ei voi olla toivottavaa. Siitä on mielestäni olennaisimmin kyse tasa-arvossa.

Ja tähän liittyy myös mielessäni Anneli Kivijärven kommentin ja toisaalta ruotsalaistutkimuksen harmillinen osuvuus - ja surullisuus. Asia nyt vain nimittäin on niin, että miehet haluavat seksiä ja sitä tavalla tai toisella harrastavat. Tietysti myös naiset, mutta miehille toiston tarve on jollain tavalla primitiivisempi. Syvempi. Jos miehet eivät saa seksiä kumppaninsa kanssa riittävästi löytyy apu joko verkosta tai reaalimaailmasta - omasta kädestä tai parisuhteen ulkopuolelta. Tavalla tai toisella.

Olen huomannut omasta tuttavapiiristäni, että naisten urasuuntautuneisuus ja itsenäisyys näyttää valitettavan usein korreloivan merkittävästi seksielämän vilkkauden kanssa. Naisen uralla on monesti oma vissi roolinsa tässä. Tämä on tavallaan täysin ymmärrettävää ja oikein.

Naisen täytyy aina voida itse päättää milloin ja miten hän seksiä harrastaa. Tämän täytyy olla tinkimätön periaate. Ja kun naiselle seksiin liittyy yleensä enemmän tunnetta ja tilanneherkkyyttä, niin kiireisessä elämässä sopivia tilanteita seksiin saattaa naiselle tulla harvemmin kuin miehelle.

Jos - ja näemma kun - seuraus on kuitenkin ruotsalaistutkimuksesta implisiittisesti esille nouseva tasa-arvoisten parisuhteiden miesten suurempi tyytymättömyys seksielämäänsä, niin asia on mielestäni vähitäänkin huolestuttava.

Toisaalta tasa-arvomielessä parisuhteessa pitäisi pystyä järkkymättä kunnioittamaan toisen haluja tai haluamattomuuksia, mutta toisaalta tämän 'kunnioittamisen' pitäisi myös johtaa kaikkien kannalta parempaan lopputulokseen suhteessa perinteisiin sukupuolirooleihin.

Ja mitä tästä nyt ajattelen. Että asia on aidosti problemaattinen. Todennäköisesti keskustelu ja asennekorjaukset molemmilla puolin olisivat paikallaan fiksujen, sivistyneiden ja tasa-arvoa kannattavien miesten ja naisten välillä, joilla ongelmia tuntuu olevan. Kyllä sivistyneissä ja tasa-arvoisissa parisuhteissa elävien täytyy pystyä ottamaan huomioon myös perinteiset tarpeet. Aihe on keskustelun jos toisenkin arvoinen.